Levynurkka vol 4 – Kevään soundit

Levyarvioissa Litku Klemetti, Frank Carter & The Rattlesnake, Popeda ja Relentless

 

 

Litku Klemetti – Juna Kainuuseen

 

Kuhmolaislähtöinen jyväskyläläistynyt progetyttö näki Räjäyttäjät livenä. Siitä innostuen hän levytti bändeineen, Litku Klemetti & Tuntematon numero, Horror 15 nimisen levyn “punkkia”. Positiivisen palautteen saaneen albumin rohkaisemana progetyttö teki soololevyn.

Juna Kainuuseen sisältää tavallisia tarinoita todellisuudesta, jossa me kaikki elämme. Ei vihaa, raivoa, inhoa tai päihdesekoilua vaan sitä normaalia elämää ja tunteita yhteiskunta-asemasta, poliittisesta suuntauksesta tai mielenkiinnon kohteista riippumatta.

Levyn puolen välin jälkeen hypätään 70-luvun lopun Kainuuseen. Nuori mude ajaa letukalla kaupungin valoihin ja Lauantaitansseissa ollaan kaikkien rakastama kovanaama. Kappaleiden tarinoissa on jotakin kaikuja Rauli Badding Somerjoen, Irwin Goodmanin ja Leevi And The Leavingsin maailmasta. Yksi albumin tarttuvimmista kappaleista on Tähtiyö, joka vie suomalaiseen kesäyöhön, jossa saa yleensä rukkaset ja turpaan. Ja kuten yleensä, kaikki menee loppujen lopuksi pieleen, ja tämän jälkeen voi ottaa vaikka Junan Kainuuseen.

Toimivat sanoitukset, joihin sopivat sävellykset on hyvin istutettu, eikä kappaleet sorru liian taiteelliseksi retroiluksi. Kun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään tai miettiä idioottivarmoja pop koukkuja, joilla saadaan mahdollisimman paljon radiosoittoa, niin voi syntyä näinkin hieno albumi.

Kenelle: Suomenkielisen musiikin ystäville

Tilanteeseen: Kun olet koittanut saada häntä useasti, mutta oletkin vain yleensä saanut turpaan

Arvosana: 

 

 

 

Frank Carter & The Rattlesnakes – Modern Ruin 

 

Hardcore yhtye Gallowsista ja alternative rock-yhtye Pure Lovesta tutun laulaja Frank Carterin toinen levy The Rattlesnakesin kanssa. Brittibändin vuonna 2015 ilmestyneellä Blossom debyytillä oli useampi loistava kappale kuten Juggernaut ja I Hate You nimiset biisit.

Yleensähän bändille kuin bändille, toinen levy on vaikea. Modern Ruin alkaa lupaavasti alkusoiton jälkeen kakkos biisi Lullabyllä, josta tulee vahvasti mieleen Musen Knight of Cydonia.

Raivoa ja angstia Frank Carterin äänestä ei kyllä puutu, mutta levyltä ei erotu edukseen oikein mikään kappale, vaan biisit ovat jääneet liian varmaan päälle tehdyiksi radioystävällisiksi biiseiksi. Debyyttialbumiin nähden viha on laantunut ja yritetty tuoda esille herkempää ja aikuisempaa puolta. Tylsempää puolta.

Vaikka albumi hetkittäin rokkaakin, niin jää se kokonaisuudessaan liian keskinkertaikseksi albumiksi, joka ei kuuntelemalla parane.

 

Kenelle: Valtavirta post-punkin ystäville

Tilanteeseen: Tylsän tiistai-illan ajan tappamiseen

Arvosana: 

 

 

 

 

 

Popeda – Haista Popeda!

 

40-vuotiasta uraansa juhlivan suomirock legendan 20 levy. Bändin 2000-luvun kohokohta lienee Jonne Aaronin tekemä Elän Itselleni kappale ja Fredin jo vuonna 1968 levyttämän Italialaisen kappaleen, Piangi con me, käännösversion Onhan päivä vielä huomennakin levyttäminen.

Useiden omien hittien lisäksi bändi on uransa aikana levyttänyt runsaasti jonkun muun tekemiä kappaleita ja covereita. Nyky Popeda on vain muiden tekemien biisien varassa.

Uusimmalle levylle ei ole löydetty hitin tekijää ja tuoretta soundia on yritetty saavuttaa värväämällä levyn tuottajaksi räppäri Stig. Sanoitukset ovat kokonaisuudessaan niin huonoja, ettei sävellykseen jaksa kiinnittää huomiota. Junttiuden aliarviointiin sortuvalta levyltä on hankala löytää mitään kohokohtaa, mutta ylivoimaisesti heikoin lenkki on Lisää viinaa(Mun silmät liikkuu) niminen biisi.

Ehkä joku J.Karjalainen pystyy halutessaan tekemään hitin itselleen milloin huvittaa, mutta Mustajärveltä ja Hautamäeltä niitä ei ole tullut vuosikausiin. Ilmeisesti kaupallisesti kannattavaa julkaista levy silloin tällöin ja kun bändin faneille riittää se, että levyn kannessa lukee Popeda. 

 

Kenelle: Repelle ja Lissulle

Tilanteeseen: Lähiöbaarin arkiaamu kaljoille

Arvosana: 

 

 

 

Relentless – A Loving Memory

 

Tiger Armyn viime joulukuun Suomen keikkojen lämppärinä toimineen DIY punkabilly trion neljäs levy. Viime vuonna 10-vuotista uraa juhlineen bändin musiikki on kehittynyt ja monipuolistunut levy levyltä mielenkiintoisempaan suuntaan. Uusimmalla levyllä on tuotannossa ollut apuna No Shamesta tuttu Sampsa Sarparanta.

Läskibasso jytisee ja laulajan ääni on juuri hyvä, kun siitä ei kuulu liikaa Suomi-aksenttia.

Levyn toinen kappale Heat Of the Night herättää mielen kaamoksesta ja vie villiin rock´n roll iltaan. Tarttuvan kitaramelodian omaava Hotel Kalifornia erottuu myös edukseen selvästi muusta materiaalista.

Joensuulais bändiä voisi kuvailla 2000-luvun Melroseksi, jonka musiikista kuuluu jonkin verran vaikutteita The Clashista ja Living Endistä, johon on tarttunut ripaus suomalaista melankoliaa. 

Kovalla volyymilla parhaiten toimiva energinen ja menevä albumi, jonka seurauksena haluaisi päästä istumaan jenkkiraudan takapenkille juomaan kaljaa.

 

Kenelle: Rockabilly & psychobilly ihmisille

Tilanteeseen:  Rock´n roll all night long

Arvosana: 

 

 

 

 

 

Arvosteluasteikot 1-6 jossa 1 on heikoin ja 6 korkein. Kaikki levyt löytyy Spotifystä.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *